Viipuria ja Triesteä mietin

Esimies järjesti itselleen viikon loman ja valitsi paikaksi Triesten, Italian Adrianmeren pohjukassa. Tänään, kun sataa ja ukkostaa, on aika kirjoittaa. Kaupungin valintaan oli henkilö­koh­tai­sia­kin impulsseja, mutta kun kahden vuosituhannen historiaa miettii nykyti­lan­teen lävitse, pa­lasi mieleen vuosi sitten pidetty VSKS:n I tutkimuspäivä. Professori Laura Kolbe muistutti tuolloin, miten Vii­purin historiaa pitäisi oikeastaan katsoa suhteessa muihin kaupunkeihin Itä- ja Keski-Euroopan rajoilla, jotka ovat eri vuosisatoina kuuluneet erilaisiin imperiumeihin ja olleet nationalismi­pyrki­mys­ten osana, kuten Lodz ja Trieste. Triesten monivaiheinen historia tekee tästä Italian oloihin kiinnostavan kaupungin, eri kristil­lisiä kirkkoja ja synagoga. Moskeijaa eivät matkaoppaat tunne. Kaipasin lomaltani tätä ”keski­euroop­palaista eleganssia,” ensivaikutelma olikin inspiroiva yhdistelmä keisarillista Wieniä, italialaista mutkattomuutta ja Pie­ta­rin rantapalatsien ylväyttä.

Paitsi kulttuuritarjonta, se on niukkaa. Turkua pienempi kaupunki on pikku­kau­pun­ki Italiassa. Paikallisen alueteatterin esityksiä virallinen turismivirkailija lainkaan ei voinut suositella, ajattelin silti kokeilla. Vanhassa suuressa G. Verdi -oopperatalossa käy vain tilapäisiä vierailuja vuoden aikana. Onneksi löytyi karismaattisen nuoren sellistin ilta ”ottobre organistican” ohjel­mas­sa. Bach, Händel ja vitaalinen Vivaldi soivat upeasti 1100-luvun pienessä basilikassa. Se oli annettu ”sveitsi­läi­sen ja valdolai­sen” tunnustuksen käyttöön. Sattumalta valdolaisuus on VSKS:n sihteerin Sannan tutki­mus­aihe.

Kaupungin nimi tulee roomalaisaikaisesta nimistä Tergeste, jonka kantasana yhdistää Triesteen niin Turun kuin torin. Sotajoukkoja ja kansanheimoja on vaeltanut merenpohjukan rantaa pitkin eri suuntiin. Aluetta hallitsi useita satoja vuosia Acquileian patriarkaatti, joka hävisi Venezian ja Habs­­­burgien puristuksessa. Capitoliumin huipulle rakennetut roomalaisaikaiset temppelit saivat jo varhain kristilliset vasti­neen­sa. Myöhäiskeskiajalta lähtien niiden takana kukkulaa ja merta hallitsi Itävallan rakentama lin­noitus, jolle myöhemmin oli käyttöä Balkania hallitsevaa Osmanivaltaa vastaan.

On siis vuoristoinen vanhakaupunki, mutta sen vieressä on Maria Teresian nimissä rakennettu erään­lainen pikku Pietari: ruutukaava ja kanaali, suuri tori ja upeita palatseja. Vuonna 1713 Trieste sai vapaakaupunki-oikeudet, mikä teki siitä itäisen Keski-Euroopan suuren kauppasataman, sisä­maassa olevan Wienin yhteyden merelle.

Triesten loistoaikaa olivat 1700- ja 1800-luvut, jolloin alempi syntyperä ei ollut este vaurastu­mi­selle ulkomaankaupan avulla – niinhän kävi Viipurissakin. Triestessä parikin tällaista perhekuntaa kar­tut­ti kaupunkipalatseihinsa upeat taide-esineiden kokoelmat, jotka 1900-luvulla lahjoitettiin kau­pun­gin museoiksi. Hauskaa oli tavata museoiden kerrosvalvojana suomalaissyntyinen Raija, joka oli yli 35 vuotta sitten tullut Triesteen kieliopintoja varten ja sitten jäänyt.

Viipurissa vaurastuttiin eniten silloin kuin se oli ”itäisen imperiumin läntinen satama”, vähän niin kuin Trieste. Mutta nationalismi sekoitti kuviot. Italia taisteli itseään irti Itävallasta omassa Risorgi­men­tossaan ja yhdistyi. Suomalaisuusliike Viipurissa samoina vuosina synnytti meidän seuramme, ja muun autonomia- ja kielipoliittisen taistelun, itsenäisyytemme juuret. Mutta ensimmäisessä maailmansodassa, Itävalta-Unkari sai kimppuunsa myös Italian, jolta oman kansallisvaltion ”kaikkia italialaisia yhdistävä” hanke oli jäänyt kesken. Tämä suursodan sivunäytös 1915–18 oli erittäin verinen molemmin puolin: kenraalit osasivat lähettää miehiä vain rivistöinä massa­hyök­käykseen, vaikka vastassa oli konekivääreitä, joilla juuri rivistöjä lakaistiin.

Triesten yhdistäminen Italiaan 1919/1921 esitetään täällä tietysti suurena Italian voittona, samalla se lopetti Adrianmeren Wienin, intellektuaalisesti stimuloivan talous- ja kulttuurikaupungin. James Joyce vietti vuosiaan Triestessä, Italo Svevo kirjoitti modernin ihmisen itsensä tiedostavaa mieltä kuvaavan romaaninsa Zenon tunnustuksia (1923). Kaupungin poika oli myös Giorgio Strehler, toisen maail­man­so­dan jälkeisen Euroopan tärkeimpiä teatteriohjaajia. Hänen työssään yhdistyi saksalainen kirjallinen kulttuuri italialaiseen visuaaliseen kerrontaan. Hänen arkistonsa on saatu Triesteen.

Mutta mihin unohtuivat sloveenit ja kroaatit? Fasistinen Italia otti omaksi ristiretkensä kohteeksi slaavilaiset kansat. Sloveenien kulttuuritalon polttaminen 1920-luvulla vertautuu myö­hem­piin iljet­tä­viin etnisiin vainoihin. Meillä erittäin laaja venäläisten joukkosurma tapahtui jo nationalistisen nou­su­hu­malan päivinä toukokuussa 1918 Viipurissa.

Toisessa maailmansodassa, kun Italia teki aselevon liittoutuneiden kanssa 1943, miehittivät saksa­lai­set Triesten, kunnes Titon johtamat eteläslaavien partisaanit sen vapauttivat 1945. Triesten koh­talo pantiin muutamaksi vuodeksi jäihin, mutta lopulta Italia sai pitää Triesten, kun muu osa Istrian niemimaasta meni Jugoslavialle. Se on tänään jaettu Slovenian ja Kroatian kesken. – Triesten väkiluku on laskenut 1970-luvusta ja muutenkin oli aika paljon liiketilaa tyhjänä. Sitä saisi nyt suurista palatseistakin vuokrata ”vaihtelevia kokoja”. Nykyisistä etnisistä ja kielellisistä suhteista on vaikea saada tietoa, mutta sloveenit ovat olleet merkittävin vähemmistö italiankielisten rinnalla, saksankielisten määrä on häviävän pieni. Oma ”evakkotragediansa” oli italialaisten ”Esodo” eli exodus Istrian niemimaalta.

Triesteen oli tuotu näyttelyksi sellaisia kirkkotaiteen aarteita, joita oli 2. ms aikana evakuoitu Istriasta Italian puolelle. Näin sanomalehden toimittajan Sloveniasta, joka kävi niihin tutustumassa. Museon valvoja oli sattumalta sloveeni, asunut pitkään Italiassa. Hänen viestinsä omille lapsilleen on, että tosiasiat historiasta täytyy tietää. Kapsekit ovat kaikilla painavat, mutta niitä ei saa raahata mukanaan. Vihaa niiden pohjalta ei saa rakentaa. – Mietin sitä, miten kaikki isät ja isoisät ja äidit ovat omissa kohdissaan pitkin Euroopan hurjaa 1900-lukua toimineet hetken mukaan parhaana pitämänsä asian hyväksi – ja selkärangasta tulevien komentojen mukaisesti ajatelleet lastensa selviytymistä parempaan.

Pentti Paavolainen, esimies

One Comment

  1. Klaus Oesch

    Moikka,

    Voisit tämän tekstinäytteen perusteella pohtia esseekokoelman julkaisemista Viipurista.
    Seuran hallitus voisi olla kiinnostunut jos sen saisi myös sähkökirjaksi kauniisti
    Ja graafisesti taitettuna. Kuviakin voisi olla.

Comments are closed.