Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura keskittyy Tutkimuspäivänään (7.9.2011) perustajajäsenensä kirjailija Jaakko Juteinin (k. 1855) tuotantoon. Virkatyönään Juteini toimi Viipurin maistraatin sihteerinä. Vuosikymmenet hän osallistui monin tavoin Viipurin elämään, tarttui asioihin tarvittaessa kiivaastikin ja nosti kiistoja.
Kirjallisuushistorioilla on ollut vaikeuksia paikoittaa Juteini. Perinnäinen suomalaisnationalistinen historiankirjoitus on nähnyt hänessä muita varhemman fennomaanin, suomen kielen puolustajan ja kansan kasvattajan, jonka henkinen isä oli H. G. Porthan, hänen opettajansa Turun akatemiassa. Juteini kuitenkin kirjoitti myös ruotsiksi, ja vaikka hän kirjailijana jatkoikin valistusajan perintöä, hänen teoksissaan on hitu myös romantikkoa. Runoudessa on oltava, hän kirjoitti, sekä järkeä että mielikuvitusta. Jos edellistä uupuu, ollaan hyllyvällä pohjalla, jos jälkimmäistä, tulos on kuin kiusatun kanan yritys kiekua.
Juteinin osana oli raivata pystymetsään: hän aloitti suomenkielisen näytelmän ja novellin, ja hänen suomenkielinen runo- ja opasteostuotantonsa oli laajempi kuin kellään siihen asti ja vielä vuosikymmeniä eteenpäin. Se on tietysti paikoin kömpelöä ja nykymakuun liian kasvattavaa ja sen huumori voi olla karkeahkoa, mutta aikaansa nähden Juteini kirjoitti sujuvasti ja hänen suomen kielensä oli lähellä yleiskieltä. Hän oli sitä mieltä, että suomea piti puhua kuten kirjoittaa eikä päinvastoin. Itse monella murrealueella liikkuneena hän ei juuttunut mihinkään tiettyyn murteeseen. Hän oli syntynyt Hämeessä, Hattulassa, opiskellut Turussa ja toiminut kotiopettajana eri paikkakunnilla Nauvosta Ruovedelle. Viipuriin hän asettui vuonna 1813, siis vuosi siitä, kun niin sanottu Vanha Suomi palautettiin muun Suomen yhteyteen.
Kirjallisuuden lajirajat olivat 1800-luvun alkupuolella liikkuvia. Juteinikin kokeili vähän kaikkea: kauno- ja tietokirjallisuutta, pila- ja kummitusjuttuja, filosofisia kertomuksia, sananlaskuja ja mietelmiä, aapista ja kielioppia. Häntä voi pitää myös suomenkielisen lastenkirjallisuuden aloittajana. Hänen teoksensa vitsovat erityisesti taikauskoa, vierasperäisten sanojen mongerrusta ja virkamiesten kelvottomuutta. Valistuneet talonpojat ovat onnellisia ihmisiä ja maanviljelys Suomen turva, järkevä rakkaus on parasta ja hyvään elämään kuuluu kohtuullisesti myös nautintoa, Juteini opettaa.
Juteinin yksittäisistä runoista tunnetuin on tietysti ”Laulu Suomessa” eli Arvon mekin ansaitsemme, jonka hän kirjoitti kansallislauluksi. Se eroaa ”Maamme”-laulusta siinä, ettei sen Suomi ole runebergiläinen köyhä ja kaunis maa vaan valistunut ja virkeä valtakunta, jossa on merkittäviä oppineita ja jonka miehet ovat miehuullisia ja naiset kauniita ja siveitä. Juteini ei myöskään isommin innostunut suomalaisesta kansanrunoudesta, vaikka arvostikin Väinämöistä, ja hän ihaili Aleksanteri I:tä jalona valistushallitsijana.
Ruotsinkielisissä, säätyläisille suunnatuissa kirjoituksissaan Juteini käsitteli muun muassa runousoppia, suomen kielen lainasanoja ja uskontoa. Valistusajan perillisenä hän yhdisti uskon ja järjen ja hyväksyi vain kaikille uskonnoille yhteiset ainekset. Raamattu oli hänelle kokoelma kauniita kertomuksia, ehtoollinen pakanallinen meno ja Jeesus esimerkillinen ihminen. Hänen kirjasensa Anteckningar af tankar uti varianta ämnen (1827) poltettiin lähes viimeiseen niteeseen tammikuussa 1829 Turun torilla Viipurissa, koska sen katsottiin esittävän oikean uskontunnustuksen ja puhtaan evankelisen opin vastaisia mielipiteitä. Korkein oikeusaste vapautti Juteinin myöhemmin, koska tämän lausunnot uskonnosta oli esitetty niin epäselvästi, ettei voinut päättää, mitä hän oikein oli tarkoittanut. Papiston hampaissa Juteini oli jatkuvasti.
Juteini käytti usein ilmaisevaa sanaparia ”hyvän suondo”. Se tarkoittaa hänellä elämänasennetta, jossa hallitsevat vapaasti valitut järki, hyvyys ja lähimmäisenrakkaus. Hyvää oli hänen mukaansa tehtävä sen itsensä vuoksi ja hyvyyden halusta, ei maallisen tai taivaallisen palkkion toivossa. Lapsille hän opetti, ettei saanut turmella itseään, vahingoittaa lähimmäisiään eikä kiusata eläimiä. Hyvän suondo vallitkoon niin ihmisten kuin valtioiden välillä.
Jos Juteinin työtä katsoo keskuksen ja periferian suhteen näkökulmasta, huomaa, kuinka omailmeisen alustan monikulttuurinen Viipuri 1800-luvun alussa muualta tulleelle kirjailijalleen tarjosi ja kuinka tämä vastavuoroisesti piti kotikaupunkiaan kirjallisuuden ja kulttuurin valtakunnallisella kartalla. Kun suomalainen yliopistolaitos vuonna 1840 vietti Helsingissä 200-vuotisjuhliaan, se kutsui Juteinin kunniatohtoriksi.
Toimelias elämä on paras elämä ja liikkuva vesi raikkainta, sanoi Juteini itse.
Liisi Huhtala