Isovenäläistä ekspansionismia
Venäjä ei ole ikuisesti tuomittu hylkiövaltioksi, sanoo Suomen ja Venäjän historian dosentti Antti Kujala, jonka uusin kirja ”Kuin veljet keskenään” on kuvaus Neuvostoliiton itäeurooppalaisesta imperiumista. Tiukan tarkka neuvostoaikaa perkaava teos on tiekartta siihen, miten ja miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Lukuisia kirjoja kirjoittanut tutkija myöntää, ettei ollut varma ennen sodan alkamista ryhtyisikö vielä tähän kirjoitustyöhön, vaikka aineisto oli koottuna. Hän arvelee sodan johtavan uudelleenarviointeihin Venäjän historian tulkinnoissa.
Venäjän älymystö- tai oppositiopiireissä teemasta keskustellaan jo niin synkin sävyin, että jotkut pitävät mahdottomana maan muuttumista ns. ”normaaliksi maaksi” kuten 1990-luvun alussa suorastaan viralliseksi tavoitteeksi linjattiin. Mielipiteiden vaihdossa on ytimenä, tuottaako järjestelmä aina tuhoisan johtajan vai onko kyse ensisijaisesti yksilön käytöksestä.
Kujala tulkitsee Putinin kaltaisen johtajan nousevan yhteiskunnallisista oloista, mutta maa ei kuitenkaan ole tuomittu ikuisesti olemaan sellainen kuin nyt.
”Epädemokraattinen traditio on tietysti pitkä, sillä Venäjällä ei ole ollut koskaan toimivaa demokratiaa paitsi ehkä Boris Jeltsinin aikana jossain määrin. Jeltsin kuitenkin antoi KGB-kulttuurin jatkua turvallisuuspalveluissa, mikä nyt kostautuu.”
Silti pitkää linjaa mittavaan tutkijan mukaan mikään ei ole ikuista. Verrokeiksi käyvät autoritaarisen perinnön omanneen Saksan tunnettu muuttuminen ja se miten Yhdysvaltain miehitys toi demokratiaa Japaniinkin. Ylioptimisena Kujalaa ei kuitenkaan voi pitää, sillä muutos voi olla suorastaan erittäin vaikeaa. Syynä on nykyinen propaganda, joka on paljon räikeämpää kuin Neuvostoliiton loppuaikana.
Kujala kertoo lukeneensa kirjaa varten Stalinin kuolinvuoden (1953) Pravdaa ja todenneensa, miten kielenkäyttö on nykyisin yhtä asiatonta kuin tuolloin.
”On menty 70–80 vuotta taaksepäin. Propaganda on yksipuolista ja hirvittävän demagogista ja nationalistista, mikä tekee erittäin paljon hallaa muutoksen mahdollisuudelle.”
Sotarikokset ennen ja nyt
Lännessä monien silmät aukenivat kevään 2022 sotarikosten myötä. Kujalan kirja alkaa neuvostoarmeijan sotarikoksista toisen maailmansodan lopussa.
”Kaikissa sodissa tapahtuu sotarikoksia siviilejä ja sotavankeja kohtaan, mutta tässä kiinnittää huomiota, ettei niitä nyt hillitä ylätasolla vaan palkitaan osallistuneita kuten Vladimir Putin toimi Butšan tapauksessa keväällä 2022.”
Venäjä sai kaupungin haltuunsa sodan alkupäivinä ja Ukraina valtasi sen takaisin huhtikuun alussa. Ukrainan viranomaisten mukaan siellä tapettiin yli 1 700 siviiliä ja tehtiin 9 000 sotarikosta.
Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on antanut pidätysmääräyksen Putinista ja hänet on helppo rinnastaa Staliniin.
”Stalin kielsi ottamasta sotarikoksia esiin. Esimerkiksi saksalaisille kommunisteille ilmoitettiin, ettei Neuvostoliiton armeijan kunniaa saa vetää lokaan. Kun puna-armeijan johtaja Georgi Žukov käski 1945 rankaisemaan sotarikoksista, Stalin määräsi perumaan määräyksen ja keräämään sen takaisin. Neuvostoarmeija ei saanut näyttää länsiliittoutuneiden silmissä sotarosvojen armeijana, vaikka kyse oli paljolti siitä.”
Kujala arvelee, että Ukrainassa tilanteeseen on nyt jossain määräin puututtu. Saksassa pahin vaihe oli, kun Saksaa valloitettiin talvella 1945, mutta yksittäiset neuvostosotilaat sotilaat jatkoivat rikoksia vielä 1947. Loppu menolle tuli vasta sitten, kun sotilaiden liikkumista alettiin rajoittaa. Siihen pakottivat Stalinin imperialistiset päämäärät, joita vastaan puna-armeijalaiset toimivat. Diktaattori pelkäsi myös sitä, että neuvostosotilaat saisivat vapaasti liikkuessaan länsimaisia vaikutteita.
”Stalin halusi, että kommunistien kannatus kasvaa, koska tavoitteena oli luoda ns. demokratioita neuvostojoukkojen hallitsemille alueille. Saksalaiset pitivät kommunisteja venäläisten puolueena eikä tukea juuri kertynyt vähänkään vapaissa vaaleissa.”
Kujala korostaa useampaan kertaan juuri päällystön roolia sotarikosten estämisessä. Ero länsiliittoutuneisiin näkyi nimenomaan puuttuvina yrityksinä ja haluna pitää sotilaita kurissa.
Pohdinnassaan Kujala päätyy ihmettelemään, miten aika on pysähtynyt Venäjän syrjäkylillä, sillä niistä tulleet sotilaat ovat lähettäneet Ukrainasta varastettua sotasaalista koteihin postin kautta. Korkeat neuvostoupseerit menettelivät samoin Saksan valtauksen jälkeen. He lähettivät Neuvostoliittoon sata tuhatta rautatievaunullista anastettua tavaraa, mm. 459 000 radiota ja 60 000 pianoa.
”Tuntuu, ettei mikään ole muuttunut vuoden 1945 jälkeen. Ei ymmärretä, että jotain on perustavanlaatuisesti vialla tällaisessa toiminnassa. Kaikissa sodissa tapahtuu vastaavaa, mutta päällystön velvollisuus on estää se.”
Muiden heikkous takasi laajenemisen
Odotettavissa oleva Venäjän historian uudelleenarviointi merkitsee Kujalan mukaan huomion kääntämistä isovenäläiseen nationalismiin, joka on Venäjän pitkän historiallisen linjan ytimessä. Käytännössä se on merkinnyt imperiumin laajenemista ja venäläistämistä.
”Tähän jatkuvuuteen ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Nyt politiikka on samanlaista kuin Stalinin aikana tavoiteltu imperiumin laajeneminen, vaikka ideologia on erilaista eikä marxismi-leninismillä ole merkitystä nykypäivänä, mutta myös Stalinia voi pitää isovenäläisenä nationalistina.”
Kujala viittaa Stalinin lausumaan, miten keisarillinen Venäjä jätti Neuvostoliitolle hyvän perinnön, millä diktaattori tarkoitti imperiumia. Kuitenkin Stalin oli tutkijan mielestä varovaisella tavalla laajentumishaluinen ja kokeili monin paikoin, sallisivatko länsiliittoutuneet Neuvostoliiton yritykset.
Esimerkeiksi käyvät tavoitteet Turkin salmien hallinnasta samoin kuin se, miten neuvostojoukot pitivät hallussaan Länsi-Iranin öljykenttä yli sovitun ajan. Myös Tanskalle kuuluvaa Bornholmin saarta miehitettiin melkein vuosi sodan päätymisen jälkeen. Listalla oli niin ikään Hokkaidon saaren ottaminen Japanilta miehitysvyöhykkeeksi. Yhdysvallat ei näitä valtauksia sallinut. Silti imperiumi laajeni Itä-Eurooppaan.
Vaikka hyökkäys Ukrainaan on nostanut keskusteluun Venäjän imperiumin laajentumishalun, kysymys ei ole Kujalan mukaan siitä, että Venäjä olisi aina pyrkinyt laajentumaan. Hänestä laajentuminen on aikaisemmin perustunut siihen, että naapurit olivat heikkoja, jolloin se oli helppoa.
Juuri 1900- ja 2000-luvut ovat Kujalasta selviä isovenäläisen nationalismin ja ekspansionismin kausia. Poikkeuksena on Leonid Brežnevin pysähtyneisyyden aika, jolloin perustendenssit eivät olleet niin selviä.
Pohdinnassa Kujala päätyy vertaamaan Putiniin ja toteamaan, miten Stalin oli taitavampi. Perusteluna on lännen toimien testaus Berliinin saarrossa 1948–49. Neuvostoliitto katkaisi kaupungin maayhteydet, koska niistä ei ollut sovittu.
”Lentoliikennettä kaupunkiin ei kuitenkaan estetty, koska siitä oli sovittu erikseen ja siihen puuttuminen olisi mennyt vaaralliselle alueelle ja johtanut sotatoimiin.”
”Jos Putin olisi ollut taitava, olisi pitänyt miettiä kaksi kertaa kannattiko aloittaa sotaa, koska siitä ei ole seurannut mitään hyvää Venäjälle eikä sitä tule jatkossakaan. Lisäksi sota saattaa olla pitkällä tähtäimellä vaarallinen myös hänen omalle asemalleen. Siirto oli hänen taholtaan suuri virhe.”
Kujala uskoo, että aika moni Putinin lähipiirissä tietää tilanteen. Stalinin toiminta sen sijaan johti Kujalan kirjan ytimessä olevan Neuvostoliiton itäeurooppalaisen imperiumin syntyyn.
Onnistumisen mahdollistivat alueen maiden poliittisille päättäjille käteen jääneet huonot kortit.
”Ratkaisevaa oli neuvostoarmeijan oleminen maassa. Se oli painostustekijä pelkällä olemassaolollaan, kun rauhansopimusta ei ollut tehty ja pakotti myöntyvyyteen. Määrääminen oli raakaa ensimmäisinä vuosina ja kohdistui ei-kommunistisiin poliitikkoihin.”
Esimerkiksi sanelupolitiikan raakuudesta kelpaa, miten 1930-luvun näytösoikeudenkäyntien syyttäjänä toiminut Andrei Vyšinski, tuolloinen varaulkoministeri, kävi kolme kertaa Romaniassa. Vaatimuslistalla oli milloin kuninkaan ero, milloin hallituksen vaihto ja Kremlin lähetti antoi muutosten tekoon aikaa kaksi tuntia.
Stalinin saavutukset eivät kuitenkaan olleet ikuisia. Toisen maailmansodan perintönä syntyneen imperiumin epäonnistuminen näkyi tutkijan mukaan jo paljon ennen Mihail Gorbatšovin kautta, jolloin Neuvostoliitto luopui ns. Brežnevin opista eli voimankäytöstä kapinallisia satelliittejaan vastaan.
Kujala ajoittaa lopun alun jo 1970-luvulle, jolloin tilanne Puolassa ei enää ollut viranomaisten hallinnassa ja säröjä oli muuallakin.
”Imperiumia piti koossa niissä vallassa ollut yhden puolueen diktatuuri, kommunistinen ideologia, neuvostoarmeija ja Neuvostoliitosta halvalla saadut raaka-aineet. Malli ei toiminut enää 1970–80-luvuilla, jolloin energian hinta rupesi nousemaan ja lähestyi maailmanmarkkinoiden tasoa. Moskova ei muutenkaan pystynyt omien talousvaikeuksiensa takia toimittamaan tarpeeksi halpoja raaka-aineita.”
Seurauksena Unkarin ja DDR:n kilpailukyky heikkeni eivätkä ne enää pystyneet myymään tuotteita länteen.
”Unkari oli aika lähellä selvitystilaa 1982 ennen kuin länsi antoi lainoja. Valuuttavarantoja oli ehkä kuukaudeksi.”
Myös DDR oli vastaavassa umpikujassa. Sen pelasti päävihollinen Länsi-Saksa lainoilla, joiden ehtoina piti purkaa maiden väliseltä rajalta maasta pakenemisen estämiseksi rakennettuja itsestään laukeavia laitteita ja lieventää matkustusrajoituksia.
Neuvostoliiton itäeurooppalaisen imperiumin riippuvuuden lännestä ovat lännen poliitikot ainakin Länsi-Saksassa tienneet Kujalan mukaan hyvin. Neuvostoliiton ote maasta taas riippui sijainnista.
”Romania oli stalinistinen maa, mutta ulkopolitiikka oli itsenäisempää ja perustui siihen, että Neuvostoliitto oli vetänyt joukot pois 1962, minkä jälkeen painostuselementtiä ei ollut. Romania oli myös sivussa, sillä mitä lähempänä Saksaa oltiin, sitä voimakkaampi oli Neuvostoliiton ote maasta.”
Venäjän arkistot ovat aarreaitta
Suomi oli osa Neuvostoliiton etupiiriä, mutta Itä-Euroopan maiden suvereniteettia rajoitettiin enemmän, muotoilee Kujala maamme paikan.
”Erotuksena Itä-Euroopan maihin verrattuna oli se, ettei ollut neuvostojoukkoja ja lisäksi oli periaatteessa toimiva parlamentarismi, joskin siinä oli puutteita mutta Suomi oli ja pysyi länsimaana tietyin rajoituksin.”
Esimerkkeinä rajoituksista demokraattisessa järjestelmässä hän mainitsee, miten Neuvostoliiton tahto oli vuodesta 1958 aina 1980-luvun puoliväliin, etteivät kokoomus ja sosiaalidemokraatit voineet olla samassa hallituksessa. Samoin oli kielletty hallitus, jossa olisivat olleet kaikki muut puolueet kuin kommunistit tai SKDL.
Lisäksi Neuvostoliitto painosti Kekkosta tämän valtakaudella hillitsemään erilaisia neuvostovastaisina pidettyjä ilmiöitä. Paitsioon joutui myös neuvostovastaisiksi leimattuja ihmisiä ja kirjoja. Selvintä vaikuttaminen oli Kekkosen ensimmäisellä kaudella ja uudelleen 1970-luvulla.
Kujalan mukaan suomettuneita ei enää oltu 1980-luvun lopulta lähtien vaan tilalla oli erityissuhde ja varovaisuutta suhteessa Venäjään. Näiden nykyhistorian vaiheiden tutkimisessa on tekemistä eikä se saa hänestä olla syyttelyä vaan pitää lähteä tosiasioista.
Synkkiin faktoihin nojaavan kirjaan koonnut tutkija on optimistinen myös sen suhteen, että kuva Suomen historiasta 1950–70-luvuilla tulee täydentymään tai suorastaan muuttumaan uusilla tiedoilla. Toiveikkuus nojaa siihen, että joskus arkistot Venäjällä aukeavat kunnolla.
”Tähän asti aineisto on ollut tarkkaankin valikoitua, kun on saatu 1950–70-lukujen keskusteluja. Nyt arkistot ovat täysin sulkeutuneet, mutta kyllä tulee vielä esiin asioita, joita ei vielä tiedetä suomalaisten poliitikkojen idänsuhteista.”
Kujala arvelee, että neuvostodiplomaattien raportit tulevat olemaan suorastaan paras lähde Suomen poliittiseen historiaan noin 1960-luvun alusta lähtien. Hän perustelee arvion sillä, ettei aineistoa ole pääsääntöisesti manipuloitu.
”Raporttien laatijoilla ei ole ollut syytä muuttaa millään tavoin sitä, mitä suomalaiset poliitikot ovat kertoneet paitsi yksittäistapauksissa. Keskustelut ovat olleet avoimia ja kuvaavat, miten Neuvostoliitolla oli pääsy päätöksentekoon jo ennen kuin ratkaisut tehtiin.”
Jo 1950-luvulla alkaneiden niin kutsuttujen kotiryssäkäytäntöjen perintönä avomielisyys kuului Kujalan mukaan ajan henkeen eikä toiminta ollut rikollista, ellei kyse ollut valtiosalaisuuksista. Hän kuitenkin ihmettelee, onko kaikkea ollut pakko kertoa.
Esimerkki on Kekkosen vuosilta, jolloin valtiovarainministeri Mauno Koivisto esitteli vuonna 1966 seuraavan vuoden budjetin Neuvostoliiton lähetystössä. Avainkysymys on, oliko budjetti julkistettu sitä ennen vai vasta myöhemmin.
Kaikki on mahdollista
Osa Venäjän älymystöä selittää maansa tilaa humanistisen perinnön puutteella, mutta Kujala ei lämpene näin jyrkälle linjaukselle. Sen sijaan hän katsoo juuri humanistisen perinnön vaikutuksen näkyneen siinä, kuinka paljon Jeltsinin vuosina ja vielä myöhemminkin ilmestyi tasokkaita kirjoja Stalinin ajasta.
”Ne olisi voitu kirjoittaa missä tahansa länsimaassa ja ne ovat olleet täysin rehellisiä. Nyt tietysti tilanne on toinen.”
Oireellinen on venäläisten tutkijoiden paljastus muuttuneista arkistojen käytännöistä. Tutkijat eivät enää saa asiakirjoja, joita ovat aikaisemmin nähneet. He voivat saada pyytämäänsä aineistoa, mutta paperit on suljettu kirjekuoriin, joita ei saa avata.
Toisaalta linjaukset suhteessa Stalinin kauden rikoksiin näyttävät, miten nopeasti Venäjällä voidaan siirtyä laidalta toiselle. Vastaava on koettu ennenkin. Kujala muistuttaa, että kaikki on Venäjällä mahdollista.
”Voi olla hyvinkin suuria yllätyksiä tiedossa. On mahdotonta ennustaa, milloin ja miten tulee muutoksia. Nytkin johdon lähipiirissä ymmärretään, että asiat eivät ole hyvässä mallissa, vaikka niitä voi olla vaikea korjata.”
Tutkija viittaa Stalinin jälkeisiin tapahtumiin, jolloin samoihin rikoksiin osallistuneet ymmärsivät, ettei niin voitu jatkaa. Joukkoterroria ei enää 1950-luvun jälkeen ollut ja vaikka pakkotyöjärjestelmä säilyi, se keveni.
”Brežnevin aikana normaalit tuomiot toisinajattelijoille olivat kolme vuotta. Tällä hetkellä tuomiot ovat paljon ankarampia eikä heitä Stalinin jälkeen pääsääntöisesti murhattu. Stalinin aikanakin opposition jäseniä murhattiin yleensä niin, että se tapahtui kuolemantuomioitten kautta, vaikka syytteet olivat tekaistuja. Nyt se hoidetaan ilman tuomiota.”
Kujala arvelee Putinin pitävän itseään suurena venäläisenä patrioottina ja imperiumin pelastajana eikä lähipiiri uskalla vastustaa, koska siihen ovat päässeet vain myötäilijät.
Sittemmin murhatun palkka-armeija Wagnerin johtajan Jevgeni Prigožinin joukkojen eteneminen kesäkuun 2023 lopussa kohti Moskovaa oli Kujalan mukaan vaarallinen, koska se näytti suuren suosionsa nimiin vannovan diktaattorin puuttuvan tuen.
”Kukaan ei asettunut vastustamaan Prigožiniä. Mitä olisi tapahtunut, ellei hän olisi lopettanut sotaretkeään?”
Tutkija muistuttaa, ettei järjestelmä nytkään ole niin vahva kuin se antaa ymmärtää ja viittaa Neuvostoliiton lopun sinettiin, elokuun 1991 vallankaappausyritykseen. Silloinkin istuttiin aidalla, sillä järjestyksenpidosta vastuulliset katsoivat sivusta, mihin suuntaan tilanne lähtee kehittymään.
Historiantutkijan johtopäätökset ovat selkeät.
”Putin pelasi korttinsa väärin. Hänellä oli idea, miten Venäjälle tulisi etupiiri, joita oli aikoinaan Euroopassa, mutta malli on 1700–1800-luvun ajattelua.”
Vaikka Putin on onnistunut haastamaan maiden kansalliselle itsemääräämisoikeudelle perustana olevat kansainväliset sopimukset, perimmäinen kysymys kuuluu Kujalan mukaan, oliko Venäjältä sittenkään viisasta rikkoa kaikki sen tekemät sopimukset ja lupaukset.
Anne Kuorsalo
Yhteiskuntatieteiden maisteri Anne Kuorsalo on työskennellyt vuosien ajan
toimittajana Moskovassa ja kirjoittanut useita Venäjä-aiheisia tietoteoksia.
Antti Kujala on Suomen ja Venäjän historian dosentti, joka on laajassa tuotannossaan
tutkinut muun muassa verotuksen, sotien ja kolonialismin historiaa, varhaismodernin
ajan Karjalan ja Inkerin historiaa sekä Suomen ja (Neuvostoliitto-)Venäjän poliittista
lähihistoriaa.
VSKS julkaisee esittelyjä jäsentensä uutuuskirjoista. Antti Kujala ja haastattelija Anne Kuorsalo ovat kumpikin Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran jäseniä.
Antti Kujala: Kuin veljet keskenään: Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi
Minerva, 2024. 485 sivua.
